keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kolumni 13.7.2017: Populismista realismiin

Etelä-Suomen Sanomat 13.7.2017

Perussuomalaisessa myllerryksessä keskustelun yleisimpien käsitteiden sisältö alkoi mennä sekaisin. Ne tarkoittavat puhujasta riippuen erilaisia asioita, ja saavat vaihtelevia merkityksiä samankin kommentaattorin eri tilanteissa käyttämissä lausumissa.

Minua moitittiin populismin ja rasismin käsitteiden käyttämisestä yhtä huolimattomasti kuin kylmän sodan aikana käytettiin termiä neuvostovastaisuus, joka oli pelkkä leimakirves. Sillä merkittiin kaikki pahoina pidetyt ilmiöt.

Neuvostovastaisuus ei aikoinaan ollut, eikä rasismi ole vieläkään välitöntä vallantavoittelua. Ne ovat tavallisesti vain julkisuudenkipeää itsetehostusta. Populismi eroaa näistä kahdesta siinä, että se pyrkii vallan käyttäjäksi, ja on silloin tällöin onnistunutkin, myös läntisissä demokratioissa.

Populismi luottaa siihen, että ihmisten tieto yhteiskunnallisista asioista on heikolla tolalla, eikä heitä kiinnosta oman tietämyksensä kehittäminen. Populismi ei perusta poliittista ohjelmaansa havaittujen ilmiöiden järkiperäiseen arvioon. Se hakee kannatuksensa kehittämällä ihmisiä mahdollisimman tuikeasti kiukuttavia väitteitä ja toistamalla niitä loputtomasti ja perustelematta.

Tämä ei tarkoita sitä, että populismi olisi huonosti koulutettujen vähävaraisten syrjäytyneiden leipälaji. Politiikassa on silloin tällöin nähty huikeita populisteja, jotka ovat hyvin koulutettuja ja vauraita korkean tason päättäjiä.

Mutta julkisuudessa on myös vaikuttavia personallisuuksia, jotka ovat kehittäneet sydämen sivistyksen, elämänkokemuksen ja arkijärjen varassa realistisen näkemyksen yhteiskunnan rakenteista ja niiden muuttamisesta. Tällaiset kansanvallan tervaskannot ovat myrkkyä populismille.   

                                        x                           x                           x

Perussuomalaisten hajaannus johtui siitä, että puheenjohtaja Timo Soini ohjasi puolueen vapaasti vellovasta populismista normaaliin eduskuntatyöskentelyyn. Sitä työtä ei tehdä kyllästämällä hallitusohjelma ja lainsäädäntö kansanjoukkoja innostavilla iskulauseilla. Siinä sovitaan asioista muiden parlamentaarista vastuuta kantavien puolueiden kanssa. 

Tämä Soinin linjaus on yhteiskunnallista sankaruutta, mutta tulee hänelle poliittisesti kalliiksi. Hän irtautui luomansa puolueen henkisestä ytimestä, joka on peräisin populistisesta unelmamaailmasta.
Haluaisin sanoa Soinin valitsemaa linjaa reaalipolitiikaksi, vaikka se termi kantaa kylmän sodan ajalta periytyvää raskasta tunnelatausta. Silloin reaalipolitiikka tarkoitti useimmille suomalaisille mukautumista Neuvostoliiton tahtoon vastahakoisesti yya-sopimuksen hengessä. Noita kahta realiteettia ei enää ole. Siksi reaalipolitiikka tarkoittaa nyt ihan muuta kuin kylmän sodan aikana.

Reaalipolitiikka voidaan määritellä entistä yksinkertaisemmin ja niin, että termi sopii turvallisuuspolitiikan lisäksi kaikkeen muuhunkin valtiolliseen toimintaan.  Sen perussisältönä on, että politiikkaa johdetaan arkilogiikan mukaisella päättelyllä, joka perustuu havaittavissa oleviin yhteiskunnallisiin tosiasioihin. Tämä on röyhkeän arkinen määritelmä, joka ei päde tieteellisen teoretisoinnin ylätasoilla. Luulisin kutenkin, että näin karulla otteella pärjäillään arkielämässä aika hyvin.

Tärkeintä siinä on se, että ratkaisuja ei rakenneta tyhjistä iskulauseista, joita kaikki puolueet tuottavat yhtä kiivaassa tahdissa kuin populistit. Reaalipolitiikassa ongelmien ratkaisuun käytetään vallitsevien olojen ja niistä aukeavien ratkaisuvaihtoehtojen johdonmukaista arviointia. Lähestymällä tällaista reaalipolitiikkaa Soini menetti asemansa populismin lipunkantajana, mutta voi löytää uusia mielenkiintoisia polkuja toisenlaisissa maisemissa.  

Pikakommentti 12.7.2017: Uusi pelitilanne

Supervaltojen välisen jännitteen peruskuvio alkaa paljastua koko kauheudessaan. Demokratian perushengen vastaisesti toteutuneessa vaalissa valittu ydinasevallan presidentti on yrittänyt hankkia toisen ydinasevaltion tukea vaalimenestyksensä varmistamiseksi. 


Se on jo riittävän pelottavaa, että luonnevikaisen amatööripresidentin vieressä kannetaan koko ajan ydinasearsenaalin aktivointilaitteistoa. Mutta se on painajainen, että Yhdysvaltain presidentti taitaa olla vaalivoitostaan kiitollisuudenvelassa Venäjän presidentille.    

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Pikakommentti 11.7.2017: Hirmuinen näköala

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaan pojan keskustelu Venäjän edustajien kanssa jo ennen vaalitaistelun alkamista vaikeuttaa lähes katastrofaalisesti hänen isänsä asemaa toimikauttaan aloittelevana presidenttinä.
Donald Trump ei pelastu sillä, että Hillary Clintonin kampanjaa vaikeuttavia tietoja ei vaihdettu eikä Venäjä ainakaan tuossa vaiheessa sekaantunut vaaliprosessiin. Kiemurtelemallakaan hän ei pääse eroon siitä faktasta, että keskusteluyhteys avattiin. Se tarkoittaa, että jos Venäjä olisi pystynyt tarjoamaan Yhdysvaltain presidenttiyttä tavoittelevalle ehdokkaalle kepin kilpailijansa kampitukseen, sen käyttämistä olisi ainakin harkittu.
Tätä hirmuisempaa supervaltasuhteiden näköalaa ei ole nähty kuuna kullan valkeana. Asemansa ydinaseeseen perustavalle supervallalle avattiin mahdollisuus sekaantua toisen ydinaseeseen asemansa perustavan supervallan presidentinvaaliin.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Pikakommentti 10.7.2017: Kommunistin tragedia

Katsoin taas eilen illalla Jörn Donneria leffan neuvostovakooja Kerttu Nuortevan kohtalosta Suomen sotilastiedustelun käsittelyssä jatkosodan aikana. Elokuvan avainkohtaus Nuortevan ja kansallisen herätyksen kokeneen entisen kommunistijohtaja Arvo Poika Tuomisen keskustelusta teki vielä järisyttävämmän vaikutuksen kuin parilla edellisellä katselukerralla.

Siinä Tuominen antaa ymmärtää, miten neuvostojärjestelmä tuhosi kommunisti-intellektuelli Nuortevan rakkaat  perheenjäsenet ja ihailemat puoluetoverit, kenet vankileirien saariston suutarinpajan turhanpäiväisyyteen, kenet verilammikkoon KGB:n kuulustelusellin betonilattialle. Tuomisen ei tarvitse kuvata mitään tästä, Nuorteva tietää sen kaiken.

Suomalaisuutensa voimakkaasti kokeneen kommunistin jaakobinpaini kansallisen identiteetin ja puolueen aatteen kanssa murtaa hänen persoonallisuutensa. Hän ei petä kumpaakaan, vaan alistuu jäklihrustseviläiseen hengen harmauteen. Nuorteva kokee vakoojall poikkeuksellisen luonnollisen kuoleman neuvostotodellisuuden sameassa epätoivossa.


Tässä tositapahtumien ketjussa on pohjimmainen selitys sille, että Suomi selvisi sekä toisesta maailmansodasta että kylmästä sodasta. Poliittinen aatevillitys ei voita kansalliseen identiteetin henkistä voimaa.  

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Pikakommentti 8.7.2017: Perustuslakituomioistuin !

Tohtori Janne Juuselan mielipidekirjoitus tämän aamun Helsingin Sanomissa (HS 8.7.2017 s. C16) osoittaa, että perustuslakivaliokunnan tyrmäysisku hallituksen sote-esityksille oli etukäteen tehty poliittinen päätös. Sen tueksi mietintöön kirjatut perusteet eivät Juuselan jutun mukaan näytä perustuvan niinkään valtiosäännön pyhään peruskallioon, vaan ovat pikemminkin puolittaisten kysymysten ja arveluiden muotoon sommiteltuja poliittisia lausumia. Samaan suuntaan viittaa perustuslakivaliokunnan entisen puheenjohtajan Kimo Sasin kirjoitus Suomen Kuvalehdessä (SK 27/2017, s. 59).

Perustuslakivaliokunnan jykevä julistus taitaa olla peräisin pikemminkin jälkijättöisestä DDR-uskosta kuin valtiosääntöoikeudellisesta jämäkkyydestä. Tehän tiedätte: kyllä julkinen sektori aina yrityssektorin voittaa, eikä sitä tarvitse edes todistaa, sillä niin se vaan on.

Juuselan ja Sasin tekstit ilahduttivat. Olen jo vuodesta 1995 lähtien julistanut muutamissakin kolumnissa, kahdessa kirjassa ja kahdessa eduskunnan isossa salissa pitämässäni puheessa, että perustuslakivaliokunnan pöydällä puurot ja vellit ovat aina sekaisin. Mikään toimielin ei voi olla sekä politiikan tekijä että politiikan laillisuusvalvoja. Siksi tarvitaan peruslakituomioistuin, kuten Juuselakin kirjoittaa.