tiistai 12. syyskuuta 2017

Pikakommentti 13.9.2017: Laki ja järki

Kaksoiskansalaisuuden herättämä kina kokee isompaa asiaa kuin asevelvollisten tasa-arvoa. Siinä lain kirjain ja terve järki ovat ajautuneet ristiriitaan. Lain tarkoitus ei voi olla., että Suomella olisi velvollisuus luovuttaa maan turvallisuuteen vaikuttavaa tietoa valtiollisissa ja puolustukseen liittyvissä tehtävissä toimiville ihmisille harkitsematta tällaisen luovutuksen avaamia haitallisia mahdollisuuksia. Vanhan tuomarinohjeen mukaan ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan”. Siksi lakiin pitää kirjoittaa, että kansalliseen turvallisuuteen vaikuttavaa tehtävää ei voi osoittaa henkilölle, joka on sitoutunut edistämään jonkun muun valtion kuin Suomen etua. 

maanantai 11. syyskuuta 2017

Pikakommentti 12.9.2017: Uhotaanko?

Matti Vanhanen ja Erkki Tuomioja vastustavat Suomen puolustuksen liian näkyvää varmistamista uhoavilla sotaharjoituksilla.  Kirjakauppoihin juuri tulleessa kirjassani Muistumia (Siltala) olen kirjoittanut puolustusvalmiuden osuudesta turvallisuuspolitiikassa . Näiden kahden elementin tasapainottaminen ympäristössä vallitsevan tilanteen mukaisesti ei ole uhoa. Sivuilla 380 - 381 kirjoitan siitä näin:

”Voimapolitiikkaa toteuttava suurvalta puhuu ja ymmärtää vain voiman kieltä. Sen vaikutuksilta suojautumiseen tarvitaan vastavoimaa, joka osoittaa, että Suomen alueen sotilaallinen hyväksikäyttö on hankalaa ja että voiman käytöllä saavutettavissa olevat edut ovat pienemmät kuin siitä koituvat sotilaalliset, taloudelliset ja poliittiset haitat.”  

”Suomi on yrittänyt sopeutua voimapolitiikan olosuhteisiin linnoittautumalla EU-suojamuurin taakse, hakeutumalla aktiiviseen Nato-rauhankumppanuuteen ja kehittämällä pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Suomi korostaa keskusteluyhteyden säilyttämistä Venäjän kanssa unionin asettamista sanktioita huolimatta ja yrittää vahvistaa puolustusmäärärahojen supistuksen pahiten rampauttamia puolustushaaroja.” 

”Tämä ei riitä voimapolitiikan hallitsemassa ympäristössä, mutta kansallisella tasolla ei ole enää juuri mitään muuta tehtävissä. Valtapolitiikalta suojaavaa vastavoimaa ei voi nykyisestään lisätä muuten kuin tehostamalla kansainvälistä yhteistyötä, ja sitä mahdollisuutta ei ole muualla kuin Naton suunnassa. Parin vuosikymmenen aikana koetut Venäjän voimapolitiikan seuraukset eivät katoa olemattomiin sillä, että ollaan ajattelematta niitä. Turvallisuuteen kuuluu myös varautuminen toteutumattomin uhkiin niiden toteutumisen estämiseksi.”

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Pikakommentti 10.9.2017: Kohti populismin syövereitä

Perussuomalaisten primitivismi korostuu pelottavasti. Nihilistinen kyynikko Halla-aho ja hurmahenkinen kiihkoilija Huhtasaari ovat hyytävä yhdistelmä, sillä molemmilla ajatus on terävä kuin partaveitsi. He ohjastavat yhteiskuntakeskustelua yhä pimeämpiin syövereihin. Viime keväänä viimeistellessäni juuri ilmestyneen Muistumia-kirjani (Siltala) käsikirjoitusta  ei osannut ennakoida, kuinka syvälle ollaan syöksymässä, mutta kauhu oli sydämessä jo silloin. Kirjani loppukappaleessa se näkyy näin:

”Kansallisen dynamiikan ylläpitoon tarvitaan poliittisen pelisilmän lisäksi myös kansainvälisen yleistilanteen ja yhteiskunnan syvärakenteen ja historian tuntemusta, tutkijanäkemystä ja virkamiesosaamista. Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian velvollisuutena pidetään valvoa ja ohjata erityisesti näitä henkistä liikkuvuutta lisääviä elementtejä, joita pidetään paheksuttavana elitisminä. Yhteiskunnan tieteellinen ja älyllinen arviointi ja sen kehityssuuntien ennakointi ovat menettäneet kykynsä syöttää havaintojaan ja ideoitaan poliittiseen harkintaan. Ei siksi, että tällaisen tiedon tarjonta olisi hiipunut, vaan siksi, että se torjutaan.”

”Poliitikoilla on myötäsyntyinen kammo kertoa äänestäjille uusista asioista, varsinkin jos ne merkitsevät muutosta tai vaikuttavat saavutettuihin etuihin. Siitä syntyy ylivoimainen kiusaus selittää, että eliitin varoitukset ovat akateemista tärkeilyä, joka johtuu julkisuudenkipeydestä ja kiihottuneesta sieluntilasta. Silloin moni heikko indikaatio jää havaitsematta ja kuittaamatta. Ja kun heikot vihjeet muuttuvat vahvoiksi indikaatioiksi, on myöhäistä reagoida.  Yhteiskuntarakenteelle alkaa syntyä vaikeasti ratkottavissa olevia ongelmia tai korvaamatonta vahinkoa.”

lauantai 9. syyskuuta 2017

Pikakommentti 9.9.2017: Ydinaseista kiukuttelu ei auta

YK:n piirissä kehitetyn ydinaseiden kieltosopimuksen kannattajille tule varmaan hyvä mieli, kun he tomerasti ilmoittavat aikovansa päästä eroon ikävistä asioista olemalla niin kuin niitä ei olisikaan. Kun sellainen kammottavuus kerran tuli keksittyä, sitä ei voi enää keksiä pois. Ei ainakaan kiukuttelemalla. Ydinaseet olivat viimeinen salpa, joka esti kylmän sodan ryöstäytymisen maailmanlopuksi. Kun ne ovat olemassa, kannattaa antaa niiden toimittaa edelleen sitä ainoaa asiaa, jossa niistä on ollut hyötyä. Ydinaseet pystyvät luultavasti edelleenkin estämään ydinaseiden käytön.  

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Kolumni 7.9.2017: Mistä on lööpit tehty

Etelä-Suomen Sanomat 7.9.2017

Suomen itsenäisyyden alkuajan valtiollista historiaa hallitsevat muutamat mahtimiehet: Mannerheim, Tanner, Ryti, Paasikivi ja Kekkonen. He tekivät uransa aikana vakavia virheitä mutta päätyivät vielä eläessään kansallisiksi monumenteiksi, paitsi Tanner, joka oli kuollessaan melkein kuin poliittinen kirosana.

Asiallisin perustein myös Tanner kuuluu kansankunnan kaapin päälle. Sisällissodan jälkeen hän ohjasi työväenliikkeen vallankumousseikkailusta pohjoismaiseen parlamentarismiin. Talvisodan ihme oli yhtä paljon Tannerin kuin Mannerheimin tekoa. Tanner pystyi jatkosodan aikana pitämään päänsä paljon kylmempänä kuin monet muut.

Tannerista jäi kuitenkin huono kuva historiaan, sillä sodan jälkeen hän raivasi tiensä uudelleen politiikan huipulle. Aina kun 1940- luvulta 1960-luvulle Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa oli kriisi, taustalla oli suomalainen sosiaalidemokratia ja Tanner. Kremlin johtajat alkoivat nähdä Tannerin haamun myös siellä missä sitä ei ollut ja toimivat sen mukaan. Se vain yllytti Tanneria.

Tanner teki virheen raivaamalla tiensä uudestaan huipulle. Muutkin suurmiehet tekivät virheitä. Mannerheim suunnitteli Pietarin bolsevikkien kukistamista, Paasikivi valitsi saksalaisen prinssin Suomen kuninkaaksi ja Kekkonen vastusti talvisodan rauhaa. He tekivät virheet uransa alkuvaiheessa. Heillä oli aikaa tehdä niiden jälkeen sarja korvaamattomia palveluksia.

Tannerin tragedia oli siinä, että hän teki ensin sarjan korvaamattomia palveluksia ja sitten korjaamattoman erehdyksen. Hänen virheensä pääsisältö ei ollut se, että hän suututti Neuvostoliiton. Tanneria oli inhottu Moskovassa jo vuosikymmeniä ennen kuin hänestä 1957 tuli uudelleen sosiaalidemokraattien puheenjohtaja. Virhe oli se, että Tanner tuhosi puolueensa toimintakyvyn ja vaikutusmahdollisuudet kokonaan, ei vain ulko- vaan myös sisä-, talous- ja aatepolitiikassa. 

Valtiomiehellä on varaa tehdä virheitä uransa alussa. Mutta jos hän päättää toimintansa erehdykseen, seuraa syöksy historian tunkiolle. Näin kävi Tannerille. Hänen urallaan virheiden suhde loistaviin menestyksiin on suunnilleen sama kuin Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen uralla. Niiden järjestys on vain toinen.  

                                            x                    x                    x

Tohtori Lasse Lehtisen uusi Tanner-elämäkerta on suuri palvelus suomalaiselle historiankäsitykselle ja Tannerin henkilökuvalle. Hän ihailee avoimesti tutkimuskohdettaan, mutta kommentoi myös purevasti. Lehtinen pudotteli kirjansa infotilaisuudessa, että Tanner oli armoton pyrkyri, joka häikäilemättä hankkiutui taktisiin asemiin oman uransa edistämiseksi. Tanner oli siis henkisesti Kekkosen sukulaissielu. Ehkä juuri siksi he olivat verivihollisia.

Lehtinen tietää, mistä on parhaat lööpit tehty. Ne eivät ole älyn korkeaa lentoa vaan sanamanipulaatiota hämmästyksen herättämiseksi. Hänen kirjansa myyntikampanjan huippulööppi on tietosisällöltään tasan nolla: ”… kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”.

Tämä pläjäys ei tarjoa pohjaa historialliselle pohdinnalle, sillä se väittää jotakin asioista, joita ei ollut. Lainavalo tuli siitä, että Neuvostoliitto oli Neuvostoliitto. Jos se ei olisi lähettänyt lainavaloa, se ei olisi ollut Neuvostoliitto.  Lainavalon vaikutus Suomeen on dokumentoitu perusteellisesti. Kukaan ei voi kuitenkaan sanoa mitään järkevää olemassa olleen asian oletetun puuteen vaikutuksesta olemattomiin asioihin.

Historiankirjoituksessa voi käsitellä vain sellaisia asioita, jotka ovat historiaa. Siksi Lehtisen lööppi ei ole historiantutkijan täsmätyöskentelyä vaan Tannerista säteilevän lainavalon hehkutusta. 

maanantai 4. syyskuuta 2017

Pikakommentti 4.9..2017: Lehtisen pläjäys

Lasse Lehtinen tietää, mistä parhaat lööpit on tehty. Ne eivät ole älyn korkeaa lentoa vaan tyrmääväksi tarkoitettua sanailua. Lehtisen kirjoittaman Tanner-elämäkerran myyntikampanjan huippupläjäys on tietosisällöltään tasan nolla: ”… kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”. 

Historiankirjoituksessa ei voi käsitellä muita asioita kuin niitä, jotka ovat historiassa. Siksi Lehtisen pläjäys ei ole historiantutkijan täsmätyöskentelyä eikä poliittisen analyysin luovuutta vaan Tannerista säteilevän lainavalon hehkutusta.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kirja 2.9.2017: Jukka Tarkka: Muistumia (Siltala)

Ensi viikolla kirjakauppoihin tulee uusin kirjani: Muistumia (Siltala). Se kuvaa päiväkirjamuistiinpanojen ja muun yksityisen arkistoaineiston perusteella, millaista on ollut sukkulointi poliittisen kulttuurin ja humanistisen hengenviljelyn rajapinnassa. Niistä avautuu kurkistusaukkoja historiantutkijoiden, turvallisuuspolitiikan pohdiskelijoiden, toimittajien eliitin ja eduskunnan arkipäivään.

Kirjan loppuluvussa arvioin ponnistelujani näillä elämänsektoreilla suunnilleen näin:
                                            x                    x                    x
Turvallisuusajattelun lisäksi myös Suomen sisäpolitiikassa on paljon vanhan maailman jäänteitä. Monenlaiset pyhät lehmät laiduntavat edelleen Arkadianmäen, Senaatintorin, Etelärannan ja Hakaniementorin tantereilla. Pyhien lehmien laidunmaa on nykyisin pelkkää asfalttia ja mukulakiveä. 

Sosiaalidemokraatteja ahdistaa pakkomielteinen kiinnittyminen Forssan ohjelmaan vuodelta 1903, vaikka sen päätavoitteet on ajat sitten toteutettu ja ylitetty. Aina kovaan paikkaan tullessaan keskusta lohduttautuu parilla korulauseella alkiolaisista perustotuuksista voidakseen sitten sulkea silmät ikäviltä asioilta. Moniarvoisen liberalismin nimeen vannojat yrittävät toteuttaa ihannettaan sen säädöspohjaa vahvistamalla. Sisäpolitiikka on mielipidehypetystä, joka nojautuu klassisten aatteiden ylijäämään.

Työelämän asiat on kahlittu kolmikantaan. Lakko on ainoa yhteiskunnallinen tilanne, jossa laki takaa riidan osapuolille oikeuden vahingoittaa riidan ulkopuolisia. Yleissitovuus sitoo yrityksiä ja ihmisiä, jotka eivät ole antaneet järjestöille oikeutta tehdä työelämän järjestäytymättömiä toimijoita velvoittavia sopimuksia.

Poliittisen aateilmaston pyhät lehmät olivat kaikessa rauhassa laitumillaan 1980-luvun alussa, kun olin töissä Evassa ja yritin Helsingin Sanomain kolumneissa saada otetta yleisyhteiskunnalliseen kommentointiin. Jo silloin taka-ajatuksenani oli käyttää historiantutkimuksen ajatusmallia oman ajan ilmiöiden arviointiin ja kommentointiin.

Tämän periaatteen toteutusyritys oli epätoivoista varsinkin turvallisuuspolitiikan alueella. Sen alan virallisilla osaajilla oli hallussaan vakiintuneet tulkinnat ja sanamuodot, joista poikkeamista pidettiin huonona käytöksenä ja oli poliittisesti vaarallista.

Näitä vakioituja totuuksia olivat esimerkiksi Suomen puolueettomuus, yya-sopimuksen rauhaa vahvistava ominaisuus, Neuvostoliiton lempeys, Neuvostoliiton kommunistipuolueen ystävällisyys, diplomatian monopoli turvallisuuspolitiikassa ja sotilaallisen puolustuskyvyn kelvottomuus turvallisuustekijäksi. Ääneen ajattelu näistä asioista luokiteltiin säälittäväksi julkisuudenkipeydeksi.

Olen nelisenkymmentä vuota yrittänyt epätoivoisesti hätistellä myös muita politiikan pyhiä lehmiä vähän perinteistä syrjäisemmille laitumille. En voi väittää, että olisin menestynyt siinä merkittävästi, mutta joitakin muista syistä käynnistyneitä muutoksia olen ehkä onnistunut vähän tönimään eteenpäin. Toivottavasti silläkin on sentään jotain merkitystä, että lippu on korkealla ja liehuu, vaikka ei etene
                                            x                    x                    x

Euroopan unionin huippukokousillallisten lautasongelma koski sitä, miten Suomen presidentti saa ja voi osallistua Euroopan unionin ylimpien päätöselimien työhön. En hyväksynyt heidän osallistumistaan Eurooppa-neuvoston kokouksiin, koska perustuslaki säätää unioniasiat halliuksen vastuulle ja parlamentaariseen valvontaan. Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausien aikana julkisuudessa ei näkynyt ketään, joka olisi ajatellut presidenttien lautaskiistassa samoin kuin minä. 

Tutkijakammioissa heitä oli ehkä muutamia. Useimmat näistä professoreista taisivat kuitenkin arvostaa niin paljon ylimuistoista nautintaoikeuttaan eduskunnan valiokuntien aina valmiina asiantuntijoina, että pikkujutuilla ei kannattanut häiritä todella isoa ja heille henkilökohtaisesti makeaa kuviota.

Sitten kun Matti Vanhanen viime töikseen pääministerinä ryhdistäytyi ja nosti kissan pöydälle, kaikki politiikan huippuvaikuttajat ja asiantuntijat olivat hetkessä täysin samaa mieltä kuin minä olin ollut viisitoista vuotta. He kokivat äkillisesti valaistumisen siihen ymmärrykseen, että mikään muu kuin perustuslain noudattaminen ei tietenkään voi tulla kysymykseen. Siksi Vanhasen esittämä lisäys perustuslain 66. pykälään oli heille äkillisesti tervetullut itsestäänselvyys.

En kuvittele saaneeni aikaan tätä muutosta, mutta tulin kohtuullisessa etuajassa esittäneeksi ongelman ratkaisumallin. Näin lähelle yhteiskunnallisen vaikuttamisen ydintä en ole päässyt muissa asioissa. Paitsi ehkä siinä, että pääsihteeri Nikita Hruštšovin luonnollista kokoa oleva näköiskuva poistettiin presidentti Kekkosen papereita hallinnoivan arkistotalon makuuhuoneesta. 
                                            x                    x                    x
Eduskunnassa esittämäni aloite pienten yritysten elämää byrokratian kahleista vapauttavan lain säätämisestä oli asiallisesti suurmenestys. Oikeastaan kaikki siinä esitetyt asiat ovat sittemmin toteutuneet vähitellen eri laeissa. Myös moni muu kuin minua avustaneet asiantuntijat ovat tietysti voineet keksiä ne meistä riippumatta, sillä ne edustavat äärimmilleen yksinkertaistettua talonpoikaisjärkeä. Suuret puolueet pitivät visusti huolen siitä, että missään ei näkynyt nuorsuomalaisten osuus näissä byrokratian riisumistalkoissa.
                                            x                    x                    x
Ahvenanmaan asemaa   yritin pöyhiä jo 1990-luvun alussa, mutta kivikään ei liikahtanut tämän rauhanlinnakkeeksi itseään luulevan saarivaltion suojamuurissa. Pari pientä sohaisua vuosina 2015 – 2016 ovat saneet aikaan enemmän liikettä kuin osasin kuvitella. Vuosisataista unta nukkuva prinsessa taitaa heräillä pätkittäin nykyajan arkipäivään. Tuntuu siltä, että nyt hyväksytään melko yleisesi se ajatus, että Suomi voi valmistella Ahvenanmaan puolustusta myös syvän rauhan oloissa.
                                            x                    x                    x
Kirjoitukseni ja puheeni perustuslakituomioistuimen välttämättömyydestä ovat parikymmentä vuotta kaikuneet kuuroille korville. Useimmat niitä kommentoineet myöntävät, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäsenet toimivat yhtä aikaa lainsäätäjän ja tuomarin roolissa. Perustuslakivaliokunnan toimintafilosofia perustuu siihen hurskaaseen kuvitelmaan, että poliitikot lakkaavat olemasta poliitikkoja tulkitessaan valtiosäännön syvintä sisältöä. Klassisessa vallanjaossa rakennettu lainsäädäntövallan ja oikeudenkäytön välinen aita kaatuu ryskyen, mutta useimpien mielestä ei se mitään. Perustuslakituomioistuimen perustaminen on ainoa mahdollisuus purkaa tämä valtiollisen filosofian perusteiden vastainen luonnottomuus.   
                                            x                    x                    x
Nato-keskustelussa esittämäni asiat ja argumentit ovat herättäneet joskus vilkastakin kiinnostusta korkeallakin tasolla, mutta mitään ne eivät ole muuttaneet. Olen silti jatkuvasti vaatinut, että turvallisuusratkaisut eivät saa perustua kiveen hakattuihin vanhoihin totuuksiin. Niiden on perustuttava ympäristön havainnointiin ja arviointiin. Linjan valinnan täytyy tapahtua älyllisen prosessin perusteella eikä kansalaismielipiteessä päällimmäisenä pyörivien hokemien mukaisesti.  
                                            x                    x                    x
Työehtojen yleissitovuudesta esittämäni arviot ja ennusteet ovat osoittautuneet ennenaikaisiksi. Ei kuitenkaan voi olla mahdollista, että Suomen ammattiyhdistysliike olisi muuttumattomuuden ikuinen majakka muutoksen meressä. Neuvostoliittokin sai sinnitellä pitkään menneisyyden monumenttina, mutta lopulta sekin romahti.

Yleissitovuus on ammattiyhdistysliikkeen syliin vahingossa tupsahtanut iso kasa ylimääräistä valtaa, jonka saadakseen sen ei ole tarvinnut tehdä mitään. Se on tykästynyt tähän onnenkantamoiseen niin kovasti, että kukaan ei uskalla ottaa siltä pois. En pysty kuvittelemaan yleissitovuuden loppua ennen kuin koko ammattiyhdistysliike läkähtyy omaan mammuttitautiinsa. Se aika voi olla lähempänä kuin huomaammekaan. 

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Pikakommentti 31.8.2017: Tuomiojan itsetunto

Erkki Tuomiojan mukaan osoittaa huonoa itsetuntoa, jos ”kuviteltaisiin tai pelättäisiin Venäjän hyökkäystä ...” (Helsingin Sanomat 31.8.2017 s. A15) 

Venäjä on neljännesvuosisadan aikana asevoimaa käyttäen tai sillä uhaten ottanut hallintaansa seitsemän aluetta neljältä rajanaapuriltaan. Tuomiojan opin mukaan ei se mitään. Kun tällaisia silmiemme edessä tapahtuneita asioita ei ennen saanut ajatella eikä sanoa, niitä ei Tuomiojan mielestä saa ajatella eikä sanoa nytkään. Kuka tässä oikein osoittaa huonoa itsetuntoa?

maanantai 28. elokuuta 2017

Taustatiedoksi 28.8.2017: Ahvenanmaan asema

Suomi on estänyt venäläisen koululaivan pääsyn Ahvenanmaan vesille Itämerellä alkavan sotaharjoituksen aikana. Päätös mittaa mielenkiintoisesti saariryhmän kansainvälisestä asemasta tehtyjen sopimusten tulkintaa. Julkaisin siitä vuosi sitten artikkelin Cetrum Balticumin Pulloposti-sarjassa.

Suomi nojautuu koululaivaa koskevassa päätöksessään Geneven sopimukseen vuodelta 1921. Venäjä yrittää toimia Moskovassa 1940 tehdyn sopimuksen mukaisesti. Suomen ratkaisu osoittaa, että Moskovan sopimus ei anna Venäjälle toimivaltaa Ahvenanmaalla. 

http://www.centrumbalticum.org/uutishuone/julkaisut/pulloposti/aseettomuuden_unelma.3382.news?3155_o=15

perjantai 25. elokuuta 2017

Pikakommentti 25.8.2017: Reagointi puukkodraamaan

Ylen TV-uutiset näyttää edelleen tukevan printtimediassa vallitsevaan käsitystä, jonka mukaan hallituksen lakiesitys tiedusteluvaltuuksien lisäämisestä olisi reaktio Turun torien puukotuksiin. Asia on täsmälleen päinvastoin. Puukkodraama on saanut yleisen mielipiteen lopultakin ymmärtämään välttämättömäksi sen, minkä turvallisuusviranomaiset ja pari edellistäkin hallitusta ovat asettaneet tavoitteekseen jo vuosia sitten. Kysymys on siitä, onko Suomi militarisoituneen kansainvälisen yhteisön ainoa surkimusressukka, joka ei ymmärrä, miten länsimaiset järkiperäisesti toimivat valtiot joutuvat nykymaailmassa toimimaan perusturvallisuutensa ylläpitämiseksi. 

torstai 24. elokuuta 2017

Kolumni 25.8.2017: Tuomioistuin keventäisi valiokunnan taakkaa

Etelä-Suomen Sanomat 25.8.2017: 

Pari Turun ylipiston valtiosäännön osaajaa rikkoi kesäkauden uutishiljaisuuden arvioimalla tiedustelutoiminnan valtuuksia lisäävän lakiesityksen tarkoituksenmukaisuutta ja ajankohtaisuutta. Juristiasiantuntijat ottivat taakakseen tehtävän, joka perustuslaissa osoitetaan eduskunnalle.
He ilmoittivat tuntevansa voimapolitiikan kaikkein synkimmän hybridi- kyber- terrori- ja trollimaailman tilanteen paremmin kuin turvallisuusviranomaiset ja politiikan ja sotatieteiden tutkijat.

Heidän sanomansa oli valoisa. Ei syytä huoleen. Mitään erikoista ei ole tekeillä, ei varsinkaan nyt. Hallituksen esitys turvallisuusviranomaisten valtuuksien lisäämisestä on heidän asiantuntemuksensa perusteella sekä aiheeton että väärin ajoitettu.   

Aikaisemmin keväällä perustuslakivaliokunnassa nähtiin sote-lainsäädännön käsittelyssä samanlainen korkeasti oikeusoppineiden loikka yli vallan kolmijaon määrittämien sektorirajojen. Kuten tiedetään, opposition arvomaailmassa julkisen vallan tuottama palvelu on määritelmällisesti parempaa kuin yksityisen sektorin palvelu. Niinpä muutamat perustuslakiasiantutijat osoittivat pitävänsä opposition tahdon toteuttamista hallituksen perustuslaillisena velvollisuutena.

Ainakin näissä kahdessa melko tuoreessa asetelmassa poliittinen piilovaikuttaminen ja tietotasoltaan huuhaa-luokkaa oleva pönötys voivat saada perustuslakivaliokunnassa painoarvoa enemmän kuin ne ansaitsevat. Valiokunnan jäsenet ovat poliitikkoja, joihin juhlitun professorin lausunnon poliittisesti mukavalta tuntuva sisältö voi tehdä isomman vaikutuksen kuin sen asiaperusteet edellyttävät.

Vähitellen on alkanut näyttää sitä, kuin akateemisessa norsunluutornissa itseään täydentävä perustuslaillinen hyvä veli-yhteisö olisi hankkiutumassa epävirallisen ylähuoneen rooliin. Niistä korkeuksista se yrittää kiilata lainsäädännön lattiatasolle. Tällaiset oikeusoppinet uhkaavat demokratia herkintä ydintä. Vallan kolmijaon murtamisyrityksen pitäisi soittaa hätäkelloja kaikkialla siellä, missä demokratia on kunniassa. 
                                            x                    x                    x
Eduskunnan perustuslakivaliokunta joutuu jatkuvasti hakemaan politiikan ja juridiikan välistä rajalinjaa. Päätös lakiesityksen säätämisjärjestyksestä ratkaisee usein myös sen mahdollisuuden menestyä seuraavissa täysistunnoissa. Jos hallituksen esitystä eduskuntaryhmässään kannattanut edustaja äänestää perustuslakivaliokunnassa sen vaikeutetun käsittelyjärjestyksen puolesta, hän tavallisesti tulee ampuneeksi upoksiin kannattamansa esityksen.
Tämän ikuisuusongelman rinnalle tuntuu nyt nousevan perustuslakiasantuntijoiden keskuudessa viriävä taipumus pyrkiä parlamentin arkiselle työsaralle. Nämä kaksi ongelmaa antavat lisäpontta tähän asti lähes automaattisesti torjutulle ajatukselle perustuslakituomioistuimen tarpeellisuudesta. Se ei ole teoriaherrojen hienostelua vaan sen sanelee terve tarve. Poliittinen ja perustuslaillinen harkinta eivät viihdy saman pöydän ääressä.

Perustuslakituomioistuimen tehtävänä olisi tarkistaa hallituksen lakiesitysten yhteensopivuus perustuslain kanssa. Siinä prosessissa valtiosääntöoikeuden akateemiset asiantuntijat menettäisivät mahdollisuuden käyttää oletettua arvovaltaansa poliittiseen ohjailuun. He joutuisivat todistelemaan näkemyksensä opillisesti vertaisilleen, tuomarinvalan velvoitteella toimiville korkean oikeusistuimen jäsenille.

Perustuslakituomioistuin vapauttaisi eduskunnan perustuslakivaliokunnan poliittisen päättämisen ja perustuslakitulkinnan ristipaineesta. Samalla torjuttaisiin asiantuntijoiden pyrkimykset poliittisen lainsäädäntötyön piilovaikuttajiksi.   

Tiedoksi 24.8.2017: Tiedustelulainsäädäntö ja perustuslaki

Huomenna ilmestyy kolumnini, jossa käsittelen perustuslakiasiantuntijoiden suhtautumista tiedustelulainsäädäntöön ja vähän muuhunkin. Ja mitä sille oikein pitäisi tehdä. 

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Pikakommentti 20.8.2017: Turvallisuusviranomaisten valtuudet

Pari Turun ylipiston valtiosäännön osaajaa ilmoitti viime kuusssa tuntevansa turvallisuusviranomaisia ja politiikan ja sotatieteiden tutkijoita paremmin voimapolitiikan kaikkein synkimmän hybridi- kyber- terrori- ja trollimaailman tositilanteen. Heidän sanomansa oli valoisa. Ei syytä huoleen. Mitään erikoista ei ole tekeillä, ei varsinkaan nyt. Hallituksen esitys turvallisuusviranomaisten valtuuksien lisäämisestä on heidän asiantuntemuksensa perusteella sekä aiheeton että väärin ajoitettu.

perjantai 18. elokuuta 2017

Pikakommentti 18.8.2017: Tuttuus ei ole tukemista

Presidentti Niinistön kutsu Valkoiseen taloon on kiihdyttämässä Suomea ylikierroksille. Jos hänet kuvataan kovin yksipuolisesti presidentti Putinin hyväksi tutuksi, se voi viestin vastaanottopäässä näyttää siltä kuin hän olisi Putinin tukija. Sillä riskirajalla oltiin 1980-luvulla. Silloin Suomen ja Neuvostoliiton presidenttien lämmin ystävyys liitti Koivistoon piirteitä, jotka lännessä saivat hänet näyttämään Gorbatsovin asianajajalta ja Neuvostoliiton lobbarilta. Niinistön tyylissä ei onneksi ole tällaista vivahdetta, mutta median ja kansalaismielipiteen hersyttely herättää suomettumisajan historiasta tuttuja vaikutelmia. Jäitä hattuun. 

tiistai 15. elokuuta 2017

Haastattelu 14.8.2017: Nato-kansanäänestys

Iltalehti julkaisi illalla 14.8.2017 nettisivuillaan haastatteluni, jonka taustalla oli Kanavassa 11.8.2017 julkaistu artikkelini. Iltalehden haastattelussa puhuin Nato-kansanäänestyksestä:
Vastuutonta ja vaarallista
Tarkan mukaan kansanäänestys on ristiriidassa Suomen poliittisen järjestelmän kanssa.
- Poliittinen järjestelmä ei perustu siihen, että päätöksiä tehdään kansan mielipiteen mukaan, vaan päätösten demokraattisuus katsotaan siitä, onko päätöksentekijöillä demokraattiset valtuudet tehdä päätöksiä.
- Presidentillä on demokraattiset valtuudet, sillä hänet on valittu suoralla kansanäänestyksellä, myös kansanedustajilla on, ja hallitus nauttii eduskunnan luottamusta. Sen tiheämpää demokraattisen päätöksenteon järjestelmää ei voi kuvitella.
Tarkan mukaan kansanäänestys ei sovi suomalaiseen malliin ja on suorastaan vaarallinen. Kansanäänestyksen vaarallisuus juontuu Tarkan mukaan siitä, että vain pieni osa äänestäjistä todella tietää ja tuntee äänestettävän asian, eli mistä esimerkiksi Natossa on kysymys.
- Ihmiset äänestävät sen mukaan, mitä mieltä sattuvat olemaan äänestyspäivänä, vaikka kansanäänestyksessä päätetään huomattavan suuren luokan asiasta, jonka vaikutus ja aikajänne eivät ole vuosikymmeniä vaan sukupolvia.
Tarkan mukaan yksikään vastuullinen hallitus ei voi ottaa sellaista riskiä, että näin iso asia jäisi sattumanvaraisen ratkaisun varaan, jonka taustalla ei ole riittävää tietoa ja harkintaa, vaan pelkkä mielipide.
-Mielipiteistä syntyy päätöksentekotuulimylly, joka jauhaa mitä sattuu. Sellaisen varaan heittäytyminen on vaarallista, Tarkka sanoo.
Kansanäänestys ongelma
- Tällä hetkellä vastustan Nato-jäsenyyden hakemista, vaikka sielustani sitä kannatan. Nato-jäsenyyttä ei voida hakea, jos poliitikot pitävät edelleen kiinni mielestäni tyhmästä lupauksesta, jossa he ovat hirttäytyneet kansanäänestyksen järjestämiseen.
Vaikka Niinistö on Tarkan mukaan haksahtanut Nato-asiassa ”vaalitaktiseen kansan mielistelyyn”, silti hän arvostaa yhä istuvaa presidenttiä.
- Pidän Niinistöä fiksuna ja erittäin hyvänä ulkopoliittisena ajattelijana.
Tarkkaa ilahduttaa myös se, ettei Niinistö ei ole enää viime aikoina puhunut Nato-kansanäänestyksestä:
- Tai toivon ainakin, ettei hän puhuisi.
Tarkan mukaan Niinistö haksahti vaalitaktiseen mielistelyyn sellaisessa tilanteessa, ”jossa hänen kannatuksensa ei ollut ollenkaan selvä”.
- Nyt kun se (kannatus) on selvä kuin pläkki, ei hänen tarvitse enää mielistellä kansan mielipidettä, vaan hän voi tehdä kuten tietää järkeväksi ja johdonmukaiseksi.
[…]
- Poliitikkojen pitää ryhdistäytyä ja ottaa kantaakseen vastuu, sillä sitä varten heidät on valittu näihin tehtäviin, eikä sitä varten, että he mielistelisivät kansan mielipiteitä, joita tulee ja menee, Tarkka päättää.”

Koko haastattelu on osoitteessa:
http://www.iltalehti.fi/politiikka/201708142200325927_pi.shtml

lauantai 12. elokuuta 2017

Artikkeli: Turvallisuuden lyhyt historia

Eilen Kanavassa (5/2017) olevassa artikkelissa Suomen turvallisuuden historiasta kirjoitan muun muassa:

”Kansallisen turvallisuuden ylläpitoon tarvitaan poliittisen pelisilmän lisäksi myös kansainvälisen yleistilanteen, Suomen yhteiskunnan syvärakenteen ja Euroopan historian tuntemusta. Tämä henkinen pääoma ei kartu toistelemalla vanhoja iskulauseita. Turvallisuuden henkinen pääoma ei myöskään kartu mellastamalla sosiaalisessa mediassa.

Siihen tarvitaan opiskelua, oppimista, lukeneisuutta ja kykyä arvioida kriittisesti asioita ja mielipiteitä. Kaiken tämän lisäksi tarvitaan myös älyllistä itsenäisyyttä silloin kun asiakeskeinen päättely alkaa tuottaa tavanomaisesta totuudesta poikkeavia johtopäätöksiä.
Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian tehokkuutta mitataan sillä, miten se pystyy rajoittamaan henkistä liikkuvuutta lisäävän tiedon vaikutusta turvallisuuspolitiikkaan. Opiskeltuun tietoon ja politiikan ulkopuolelta kertyneeseen kokemukseen nojautuvia toimijoita pidetään eliittinä ja eliitin halveksunta on populismin valtakunnassa suosittu kansanhuvi.
Kotimaisten ja kansainvälisten ilmiöiden arvioijat ja niiden kehityssuuntien ennakoijat ovat menettäneet kykynsä syöttää havaintojaan ja ideoitaan poliittiseen harkintaan. Ei siksi, että tällaisen tiedon tarjonta olisi loppunut vaan siksi, että se torjutaan.”

 Koko artikkeli on osoitteessa

torstai 10. elokuuta 2017

Kolumni 11.8.2017: Suomalaiset puolustavat Suomea

Etelä-Suomen Sanomat 11.8.2017

Maasotakoulun alokkaat vannoivat sotilasvalan ja ylennettiin jääkäreiksi, ja rivissä oli myös meidän tyttäremme poika. Kunnan koulukeskuksen tantereille järjestetty seremonia oli tyylikkäästi perheenlämpöinen kesätapahtuma. Juhlamenoja johtanut eversti puhui rauhallisen vakuuttavasti, militaristisesta poseerauksesta ei jälkeäkään. Paraatijoukon tarkastuksen päätteeksi hän tervehti sotaveteraanien ja lottien pientä kutsuvierasryhmää yhtä juhlavasti kuin katselmuksen kärjessä kannettuja sotakoulujen lippuja.

Neliöön ryhmitetyt joukot reagoivat rituaalin käskyihin näyttävästi. Vähäeleinen kurinalaisuus teki vaikutuksen. Sotilaallista perinnespektaakkelia seurasi sukukuntien koko aikaulottuvuuden kattanut yhteisö, veteraani- ja lottaikäisistä isovanhemmista keskenään touhuaviin lapsenlapsenlapsiin. Perheet olivat siviilimäisesti kannustamassa tyttäriensä ja poikiensa puolustuskoulutuksen juhlahetkeä, joita asevelvollisen palvelusaikaan ei monia mahdu.

Vanha sotauho ei ole nykyaikaa. Vaalikentän ilmapiiri oli vakava ja lämmin. Valapuheen pitänyt eversti ja komppaniaansa komentanut kapteeni suhtautuivat asevelvollisiin arvostavasti ja kunnioittavasti. Se luo sivistynyttä maanpuolustushenkeä. Yleistä asevelvollisuutta väheksyvien sota-ammattilaisten ja varusmieskoulutukselle naureskelevin elämäntapamilitaristien pitäisi joskus päästä näkemään suomalaisten alokkaiden valajuhla.  

x                    x                    x

Omasta valaparaatistani yli puoli vuosisataa sitten en muista juuri muuta kuin että ohimarssi oli Kajaanin linnan rauniot ylittävällä sillalla. Se tuntui jotenkin jylhältä, vaikka sellainen silta on kulttuurivandalismia. Jo silloin ihmettelin, mitä tekemistä kirkolla on sotilaallisissa rituaaleissa. En voi sanoa, että parikymppisenä olisin ollut motivoitunut maanpuolustaja, kuten suuri osa nykyisistä varusmiehistä tuntuu olevan. Koko palvelusaikani meni pitkästymisen ja väsymyksen sumussa.

Vasta muutamia vuosia varusmiesajan jälkeen olin sen verran aikuistunut, että aloin miettiä, mitä merkitsi sotilaspassiini merkitty ykkössopivuus ”Krhjjoht”, kranaatinheitinjoukkueen johtaja.
Se tarkoitti, että sodassa vastuullani olisi 30–40 miestä metsässä, ja minun pitäisi saada heidät suoriutumaan esimiehieni minulle antamasta tehtävästä. Ja samassa metsässä olisi muita miehiä, jotka yrittäisivät tappaa meidät ja estää minulle käskettyjen asioiden toteuttamisen.  

Se oli kauhea ajatus. Varsinkin kun noottikriisin jälkeisen ajan yya-Suomessa tuo tilanne olisi hyvinkin todennäköisesti voinut olla sotimista länsimaisia joukkoja vastaan Neuvostoliiton puolesta. En ollut ilahtunut.

Nykynuorten poliittinen maanpuolustusympäristö on ratkaisevasti toinen. Neuvostoliiton painostuksesta kauan sitten solmittu yya-sopimus on historiaa, ohi mennyt painajainen. Enää ei ole kuviteltavissa yya-sopimuksen luomaa asetelmaa, jossa Suomen asevoimat joutuisivat puolustamaan jonkun muun maan kuin Suomen etuja. Suomalaiset puolustavat Suomea. Piste.

Jo nykytilanne avaa ilmeisesti myös sen mahdollisuuden, että Nato saattaisi joiltakin osilta tukea suomalaisia oman maansa puolustuksessa. Voimassa olevat sopimusjärjestelyt ja Itämeren reunavaltioiden puolustusharjoittelun vähitellen luoma toimintakulttuuri viittaavat siihen suuntaan. Jo tämä teoreettinen mahdollisuus vähentää Suomeen kohdistuvaa hyökkäysuhkaa. 

Naton tuki Suomen puolustukselle on varmaa kuitenkin vasta sitten kun tökeröstä  neuvostopropagandasta henkisesti vammautuneet ja yya-sopimuksesta pelästyneet suomalaiset ovat toipuneet kammostaan puolustusliitto Natoa kohtaan. 

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Pikakommentti vajaa tunti Yle TV:n pääuutislähetyksen loputtua 31.7.2017

Asemistaan taistelevat nuoren sukupolven perustuslakiasiantuntijat ovat keksineet tien tähtiin. Kun kesäviikkojen uutispulan aikaan ottaa tuiman ilmeen ja pukeutuu perustuslaillisen puolijumalan viittaan, aina joku uutistoimittajia haksahtaa. Ja bingo, niin sitä ollaan Ylen pääuutislähetyksessä ilman että yrittämättä juuri ollenkaan.

Tänä iltana ilmeni, että perustuslakiasiantuntijoiden joukossa on kansainvälisen sotilaspolitikan asiantuntijoita, jotka -  toisin kuin sotilastiedustelu, Supo ja ulkoministeriö -  tietävät kaiken tarpeellisen turvallisuustiedustelun todellisuudesta. 

Sillä tietämisen tasolla syntyy tomera vakaumus, jonka mukaan Suomen lakisääteinen tiedustelukapasiteetti on turvallisella tasolla. Tässä sitä sitten kelpaa jöllötellä ja odottaa, kunnes syntyy niin iso ongelma, että jopa perustuslakiasiantuntijat tunnistavat sen.  Ja sitten me pojat ryhdytään tuikeisin perustuslaillisiin vastatoimiin samalla kun sauna siinä vieressä roihuaa iloisesti.

Nuoria uratietoisia ei voi moittia. Kyllähän aina saa yrittää. Mutta olisi tosi mukavaa, jos uutistoimituksissa olisi edes jonkinlaista tolkkua.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Pikakommentti 29.7.2017: Presidenttiehdokkaat ja Putin-show

Presidenttiehdokkaiden kommentit Savonlinnan Putin-shown annista (HeSa 29.7.2017 s. A17) olivat sitä mitä oli presidenttienkin puheet, samaa kuin ennenkin. Nils Torvaldsin yritys kohti erinomaisuutta kurkotti kuitenkin niin kauas menneisyyteen, että se näyttää suomettumisaikana tavanomaiselta Venäjä-besserwisserismiltä. ”Suomen presidentillä olisi sauma olla Venäjän historian avaaja muille.”

Toivottavasti Torvalds tarkoitti ”Venäjän traagisen historian ymmärtämättömyydellä” sitä, kuinka vaikea on sopeutua siihen, että Venäjä on 25 vuoden aikana käyttänyt sotilaallista voimaa neljää naapurimaaltaan vastaan ja ottanut niiltä eri tavoin haltuunsa seitsemän hallinnollista yksikköä. 

Siinä onkin tragediaa kerrakseen, että Venäjä käyttää asevoimaa myös naapureitaan vastaan, Neuvostoliitto käytti sitä vai omia kansallisia vähemmistöjään ja liittolaisiaan vastaan.

Jos Torvalds valittaisiin Suomen presidentiksi, hän pystyisi varmaan esittämään mielenkiintoisia ymmärrettäväksi tekeviä historiallisia Venäjä-selityksiä länsimaisille kollegoilleen.  

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kolumni 27.7.2017: Sanapöhö kahlitsee ajatusta

Etelä-Suomen Sanomat 27.7.2017

Kauhu Donald Trumpin presidenttiydestä sai yhdysvaltalaisen huippuyliopiston historian professori Timothy Snyderin julkaisemaan pikavauhdilla pikkuisen kirjan Tyranniasta (Siltala 2017). Se on perusjärkevä opas populismin vastaiseen kansannousuun, mutta osittain myös ylilyönti.  Yhdysvallat ei sentään ole vallankumouksellisessa tilassa. Oikeuslaitoksen ja kongressin ensireaktiot presidentin sivistymättömään riehumiseen osoittavat, että järjestelmä toimii. Korjausliikkeestä tulee pitkä prosessi, mutta se on vasta alussa, ja odotettavissa on todella ruma näytelmä. 

Snyderin varoittava purkaus on terävimmillään pienissä asioissa, joilla voi olla ratkaiseva merkitys. Minuun teki syvimmän vaikutuksen kaikkein lyhyin hänen monista hyvistä huomioistaan: ”Vältä toistamasta hokemia, joita kaikki muut käyttävät.” Se tehosi minuun varmaan siksi, että huomasin joskus toimineni Snyderin suosimalla tavalla.

Viime vuonna jouduin etsimään käsiini Helsingin Sanomissa elokuun lopulla 1980 olleen arvioni silloin ilmestyneestä presidentti Urho Kekkosen Tamminiemi-kirjasta. Se oli historiantutkimuksen ajatustapaan perustuva yritys eritellä Kekkosen turvallisuusfilosofiaa. Puoli broadsheet-sivua täyttäneessä jutussa ei mainita kertaakaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä eikä luottamusta, mutta hyvin usein Machiavelli.

Muutenkin olen kylmän sodan aikana puolustanut lähes pyhällä innolla Suomen silloista turvallisuuspolitiikkaa, jota nykyisin sanotaan suomettumiseksi. Posket alkavat punottaa, jos pakotan itseni lukemaan silloisia kirjoituksiani.

Luulisin kuitenkin, että en kertaakaan perustellut Kekkosen politiikkaa puolustavaa todisteluani puhumalla ystävyydestä ja luottamuksesta, kuten sen ajan kaanon olisi vaatinut. Tilannearvioni mukaan silloin vallinnut kansainvälisen politiikan rakenne ja sotilaalliset asetelmat eivät antaneet mahdollisuutta muuhun kuin varovaiseen ja joskus jopa uhkarohkeasti ennakoivaan myöntyvyyteen. Paras tahtoa sitä, mikä oli pakko.

Koska perustin suomettumisen myötäilyn realistiseen tilannearvioon eikä sanapöhöön, siitä oli helppo luopua, kun olosuhteet muuttuivat. Samat perusteet, jotka kylmän sodan aikana ohjasivat kekkoslaisuuden kylkeen, ohjasivat sen jälkeen kohti Nato-jäsenyyttä.

                                            x                    x                    x

Tavanomaisimpien sanontojen välttely herättää kummastusta, mutta on virkistävää. Olen kieltäytynyt perustelemasta Suomen turvallisuuspolitiikkaa itärajan pituudella, vaikka melkein kaikki muut kauhistelevat niitä rajakilometrejä, joita on peräti 1 300.

Jos Venäjän vastaisen rajan pituus ilmaisee turvattomuuden määrää, Baltian maat ovat ratkaisevasti paremmassa turvassa kuin Suomi. Niiden kaikkien Venäjän vastainen raja on 1 000 kilometriä lyhyempi kuin Suomen itäraja. Rajan pituus ei ilmaise turvallisuuden tasoa vaan se, millainen on rajan historia.

Turhaa sanapöhöä on myös se, että Natosta puhuttaessa ei puhuta Natosta vaan sotilasliitto Natosta. Kun puhutaan YK:sta, EU:sta, Etyj:stä, OECD:stä, puhutaan YK:sta, EU:sta, Etyj:stä, OECD:stä.
Uutissanaston tutut käyttölyhenteet eivät kaipaa selitystä. Mutta miksi ihmeessä sitten kaikkein ahkerimmassa käytössä olevaan kirjaintunnukseen lähes aina lisätään asenteellisesti opastava etuliite.

Jos Nato-lyhenteeseen haluttaan yhdistää kansainoikeudellisesti täsmällinen etuliite, se olisi Pohjois-Atlantin sopimusjärjestö (North Atlantic Treaty Organization). Jos etuliitteellä halutaan luonnehtia järjestön toimintaa, sen asiakirjat oikeuttavat käyttämään nimikettä puolustusliitto. Varsinkin jos Naton dokumenttien rinnalla luetaan militaristivaltio Venäjän voimassa olevaa sotilasdoktriinia.  


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kolumni 13.7.2017: Populismista realismiin

Etelä-Suomen Sanomat 13.7.2017

Perussuomalaisessa myllerryksessä keskustelun yleisimpien käsitteiden sisältö alkoi mennä sekaisin. Ne tarkoittavat puhujasta riippuen erilaisia asioita, ja saavat vaihtelevia merkityksiä samankin kommentaattorin eri tilanteissa käyttämissä lausumissa.

Minua moitittiin populismin ja rasismin käsitteiden käyttämisestä yhtä huolimattomasti kuin kylmän sodan aikana käytettiin termiä neuvostovastaisuus, joka oli pelkkä leimakirves. Sillä merkittiin kaikki pahoina pidetyt ilmiöt.

Neuvostovastaisuus ei aikoinaan ollut, eikä rasismi ole vieläkään välitöntä vallantavoittelua. Ne ovat tavallisesti vain julkisuudenkipeää itsetehostusta. Populismi eroaa näistä kahdesta siinä, että se pyrkii vallan käyttäjäksi, ja on silloin tällöin onnistunutkin, myös läntisissä demokratioissa.

Populismi luottaa siihen, että ihmisten tieto yhteiskunnallisista asioista on heikolla tolalla, eikä heitä kiinnosta oman tietämyksensä kehittäminen. Populismi ei perusta poliittista ohjelmaansa havaittujen ilmiöiden järkiperäiseen arvioon. Se hakee kannatuksensa kehittämällä ihmisiä mahdollisimman tuikeasti kiukuttavia väitteitä ja toistamalla niitä loputtomasti ja perustelematta.

Tämä ei tarkoita sitä, että populismi olisi huonosti koulutettujen vähävaraisten syrjäytyneiden leipälaji. Politiikassa on silloin tällöin nähty huikeita populisteja, jotka ovat hyvin koulutettuja ja vauraita korkean tason päättäjiä.

Mutta julkisuudessa on myös vaikuttavia personallisuuksia, jotka ovat kehittäneet sydämen sivistyksen, elämänkokemuksen ja arkijärjen varassa realistisen näkemyksen yhteiskunnan rakenteista ja niiden muuttamisesta. Tällaiset kansanvallan tervaskannot ovat myrkkyä populismille.   

                                        x                           x                           x

Perussuomalaisten hajaannus johtui siitä, että puheenjohtaja Timo Soini ohjasi puolueen vapaasti vellovasta populismista normaaliin eduskuntatyöskentelyyn. Sitä työtä ei tehdä kyllästämällä hallitusohjelma ja lainsäädäntö kansanjoukkoja innostavilla iskulauseilla. Siinä sovitaan asioista muiden parlamentaarista vastuuta kantavien puolueiden kanssa. 

Tämä Soinin linjaus on yhteiskunnallista sankaruutta, mutta tulee hänelle poliittisesti kalliiksi. Hän irtautui luomansa puolueen henkisestä ytimestä, joka on peräisin populistisesta unelmamaailmasta.
Haluaisin sanoa Soinin valitsemaa linjaa reaalipolitiikaksi, vaikka se termi kantaa kylmän sodan ajalta periytyvää raskasta tunnelatausta. Silloin reaalipolitiikka tarkoitti useimmille suomalaisille mukautumista Neuvostoliiton tahtoon vastahakoisesti yya-sopimuksen hengessä. Noita kahta realiteettia ei enää ole. Siksi reaalipolitiikka tarkoittaa nyt ihan muuta kuin kylmän sodan aikana.

Reaalipolitiikka voidaan määritellä entistä yksinkertaisemmin ja niin, että termi sopii turvallisuuspolitiikan lisäksi kaikkeen muuhunkin valtiolliseen toimintaan.  Sen perussisältönä on, että politiikkaa johdetaan arkilogiikan mukaisella päättelyllä, joka perustuu havaittavissa oleviin yhteiskunnallisiin tosiasioihin. Tämä on röyhkeän arkinen määritelmä, joka ei päde tieteellisen teoretisoinnin ylätasoilla. Luulisin kutenkin, että näin karulla otteella pärjäillään arkielämässä aika hyvin.

Tärkeintä siinä on se, että ratkaisuja ei rakenneta tyhjistä iskulauseista, joita kaikki puolueet tuottavat yhtä kiivaassa tahdissa kuin populistit. Reaalipolitiikassa ongelmien ratkaisuun käytetään vallitsevien olojen ja niistä aukeavien ratkaisuvaihtoehtojen johdonmukaista arviointia. Lähestymällä tällaista reaalipolitiikkaa Soini menetti asemansa populismin lipunkantajana, mutta voi löytää uusia mielenkiintoisia polkuja toisenlaisissa maisemissa.  

Pikakommentti 12.7.2017: Uusi pelitilanne

Supervaltojen välisen jännitteen peruskuvio alkaa paljastua koko kauheudessaan. Demokratian perushengen vastaisesti toteutuneessa vaalissa valittu ydinasevallan presidentti on yrittänyt hankkia toisen ydinasevaltion tukea vaalimenestyksensä varmistamiseksi. 


Se on jo riittävän pelottavaa, että luonnevikaisen amatööripresidentin vieressä kannetaan koko ajan ydinasearsenaalin aktivointilaitteistoa. Mutta se on painajainen, että Yhdysvaltain presidentti taitaa olla vaalivoitostaan kiitollisuudenvelassa Venäjän presidentille.    

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Pikakommentti 11.7.2017: Hirmuinen näköala

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaan pojan keskustelu Venäjän edustajien kanssa jo ennen vaalitaistelun alkamista vaikeuttaa lähes katastrofaalisesti hänen isänsä asemaa toimikauttaan aloittelevana presidenttinä.
Donald Trump ei pelastu sillä, että Hillary Clintonin kampanjaa vaikeuttavia tietoja ei vaihdettu eikä Venäjä ainakaan tuossa vaiheessa sekaantunut vaaliprosessiin. Kiemurtelemallakaan hän ei pääse eroon siitä faktasta, että keskusteluyhteys avattiin. Se tarkoittaa, että jos Venäjä olisi pystynyt tarjoamaan Yhdysvaltain presidenttiyttä tavoittelevalle ehdokkaalle kepin kilpailijansa kampitukseen, sen käyttämistä olisi ainakin harkittu.
Tätä hirmuisempaa supervaltasuhteiden näköalaa ei ole nähty kuuna kullan valkeana. Asemansa ydinaseeseen perustavalle supervallalle avattiin mahdollisuus sekaantua toisen ydinaseeseen asemansa perustavan supervallan presidentinvaaliin.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Pikakommentti 10.7.2017: Kommunistin tragedia

Katsoin taas eilen illalla Jörn Donneria leffan neuvostovakooja Kerttu Nuortevan kohtalosta Suomen sotilastiedustelun käsittelyssä jatkosodan aikana. Elokuvan avainkohtaus Nuortevan ja kansallisen herätyksen kokeneen entisen kommunistijohtaja Arvo Poika Tuomisen keskustelusta teki vielä järisyttävämmän vaikutuksen kuin parilla edellisellä katselukerralla.

Siinä Tuominen antaa ymmärtää, miten neuvostojärjestelmä tuhosi kommunisti-intellektuelli Nuortevan rakkaat  perheenjäsenet ja ihailemat puoluetoverit, kenet vankileirien saariston suutarinpajan turhanpäiväisyyteen, kenet verilammikkoon KGB:n kuulustelusellin betonilattialle. Tuomisen ei tarvitse kuvata mitään tästä, Nuorteva tietää sen kaiken.

Suomalaisuutensa voimakkaasti kokeneen kommunistin jaakobinpaini kansallisen identiteetin ja puolueen aatteen kanssa murtaa hänen persoonallisuutensa. Hän ei petä kumpaakaan, vaan alistuu jäklihrustseviläiseen hengen harmauteen. Nuorteva kokee vakoojall poikkeuksellisen luonnollisen kuoleman neuvostotodellisuuden sameassa epätoivossa.


Tässä tositapahtumien ketjussa on pohjimmainen selitys sille, että Suomi selvisi sekä toisesta maailmansodasta että kylmästä sodasta. Poliittinen aatevillitys ei voita kansalliseen identiteetin henkistä voimaa.  

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Pikakommentti 8.7.2017: Perustuslakituomioistuin !

Tohtori Janne Juuselan mielipidekirjoitus tämän aamun Helsingin Sanomissa (HS 8.7.2017 s. C16) osoittaa, että perustuslakivaliokunnan tyrmäysisku hallituksen sote-esityksille oli etukäteen tehty poliittinen päätös. Sen tueksi mietintöön kirjatut perusteet eivät Juuselan jutun mukaan näytä perustuvan niinkään valtiosäännön pyhään peruskallioon, vaan ovat pikemminkin puolittaisten kysymysten ja arveluiden muotoon sommiteltuja poliittisia lausumia. Samaan suuntaan viittaa perustuslakivaliokunnan entisen puheenjohtajan Kimo Sasin kirjoitus Suomen Kuvalehdessä (SK 27/2017, s. 59).

Perustuslakivaliokunnan jykevä julistus taitaa olla peräisin pikemminkin jälkijättöisestä DDR-uskosta kuin valtiosääntöoikeudellisesta jämäkkyydestä. Tehän tiedätte: kyllä julkinen sektori aina yrityssektorin voittaa, eikä sitä tarvitse edes todistaa, sillä niin se vaan on.

Juuselan ja Sasin tekstit ilahduttivat. Olen jo vuodesta 1995 lähtien julistanut muutamissakin kolumnissa, kahdessa kirjassa ja kahdessa eduskunnan isossa salissa pitämässäni puheessa, että perustuslakivaliokunnan pöydällä puurot ja vellit ovat aina sekaisin. Mikään toimielin ei voi olla sekä politiikan tekijä että politiikan laillisuusvalvoja. Siksi tarvitaan peruslakituomioistuin, kuten Juuselakin kirjoittaa.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kolumni 29.6.2017: Kaikkea ei ole vielä nähty

Etelä-Suomen Sanomat 29.6.2017

Perussuomalaisten pitkien puukkojen viikoilla pääasiat hautautuivat puoluekiihkon ryöpytykseen. Puheenjohtajan valinta ja tappion kärsineiden ulosmarssi olivat järkyttävä yllätys, vaikka sellaistahan valtataistelu aina on ollut. Se ei horjuta valtiollista järjestelmää.  

Hallitus toimii eduskunnan luottamuksen varassa. Minkään puolue-elimen päätös tai jäsenkunnan liikahdus eivät muuta sitä asiaa. Sen vahvistaa perustuslain kolmas pykälä. Hallitus istuu edelleen, tosin huterammin kuin koskaan.

Jonkun ryhmän ero puolueesta ja uuden puolueen perustaminen eivät merkitse parlamentarismin kannalta mitään. Kansanedustajien valtakirja tulee äänestäjiltä eduskuntavaalissa. Eduskunnassa heitä eivät sido mitkään muut määräykset kuin perustuslakiin kirjoitetut. Niin säätää perustuslain 29. pykälä.

Hallituksen tulevaisuudennäkymä ei olisi paljonkaan nykyistä parempi, vaikka perussuomalaisten puheenjohtaja olisi Sampo Tervo, mutta varsinkin nyt sen elämänlanka on hyvin hapero.

x                    x                    x

Jos Timo Soini olisi 2015, vielä toisenkin jytkyn jälkeen jättäytynyt oppositioon huutelemaan hupaisia nokkeluuksiaan, hän olisi osoittanut olevansa politiikassa lähinnä pilan päiten. Jos pyrkii ja pääsee eduskuntaan, sitten toimitaan parlamentaaristen sääntöjen mukaan. Soini ryhdistäytyi ja otti vastuuntuntoisen asennon. Hän yritti mitätöidä sen historiallisen kokemuksen, että hallitusvastuu on myrkkyä populismille.

Soinin valinta oli vain taktiikka, jolla hän hankkiutui nauttimaan hallitusvallasta ja kristallikruunujen kimalluksesta. Pian ilmeni, että puolueelle kaksi jytkyä äänestäneille kannattajille populismi ei ollut edes taktiikkaa vaan pelkkää populismia.

Tämä alkoi näkyä mielipidetutkimuksissa heti viime eduskuntavaalien jälkeen. Perussuomalaisten kannatus laski puolessatoista vuodessa parinkymmenen prosentin pinnasta alle kymmeneen prosenttiin. Soinin taktiikka petti ja hänen luomansa puolue murentui mahdottomuuteensa. Omat koirat purivat.

Se ei ollut Jussi Halla-ahon työtä. Hänen tarvitsi vain laittautua paikalle oikeaan aikaan. Messias astui alas Brysselistä ja antoi vihan hengen langeta opetuslastensa ylle. Sitten hän nousi takaisin korkeuksiin ja jätti piskuisen laumansa jatkamaan mutapainia.

                                            x                    x                    x

Kaikkea ei vielä ole nähty. Perussuomalaisten kannattajat eivät loikkineet käpälämäkeen siksi, että olisivat ihastuneet Halla-ahoon, vaan siksi, että Soinin taktiikka raivostutti kenttäväen. Nyt häneen pettyneet alkavat palata tosipopulismilla terästettyyn perussuomalaiseen leiriin. He odottavan Brysselin messiaan uutta tulemista, ja haluavat kuulla, miten mielistynyt opettaja on lapsiinsa.

Perussuomalaisuuden mahalasku ei johtunut siitä, että usko populismiin olisi romahtanut. Se johtui siitä, että Soinin puoluetta kannattaneet äänestäjät tarkoittivat populismilla jotakin kokonaan muuta kuin sitä, mihin Soini sitoutui lähtiessään hallitukseen.

Ellei Halla-aho tee isoja virheitä, hän pystyy keräämään ympärilleen paineessa terästetyn populistisen kantajoukon, joka voi olla jopa suurempi, ja joka tapauksessa häijympi kuin Soinin puolue loistonsa päivinä. Vasta silloin testataan poliittisen järjestelmän paineensieto.

Halla-aholainen perussuomalaisuus kiihottaa katkeruuden vihaksi, ja se ei rohkaise muita yhteistyöhön. Onneksi Juha Sipilällä ja Petteri Orpolla oli henkistä ryhtiä todeta yhteistyö Halla-ahon kanssa mahdottomaksi jo silloin kun hänen puolueensa oli vain harmiton sirpaleryhmä. Tämän periaatteellisen johdonmukaisuuden kestävyys mitataan, kun halla-aholaisuus pääsee nousukiitoon ja siitä tulee valtapoliittinen peluri.  

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Pikakommentti 28.6.2017: Åland 17-rauhanleiri

Ehdotus Ahvenanmaalle syyskuuksi suunnitellun ruotsalais-venäläisen Åland 17-rauhanleirin valmistelijoille: Leirin kannattaisi ottaa opinto-ohjelmaansa Moskovassa syksyllä 1940 solmitun Ahvenenmaa-sopimuksen sisältö ja tausta. 

Tämä Neuvostoliiton suomalaisille sanelema sopimus määrittelee Ahvenanmaan aseistamattomaksi, mutta ei asemoi sitä puolueettomaksi sodan aikana, kuten Pariisin sopimus vuodelta 1856 ja Geneven sopimus vuodelta 1921. Se ei myöskään määrittele Suomen vastuuta alueen turvallisuudesta. 

Sopimuksen taustasta tiedetään, että ennen sen allekirjoitusta Neuvostoliitto vahvisti kolme sotasuunnitelmaa, joiden kaikkien toteutuksen ensimmäisenä vaiheena oli Ahvenenmaan miehitys. 

Rauhanleiriläisten kannattaisi ottaa selvää, onko myös Neuvostoliton seuraajavaltio Venäjä sitä mieltä, että Ahvenanmaan demilitarisointi ei tarkoita sen puolueettomuutta sodan oloissa, ja että Suomi ei ole vastuussa alueen loukkaamattomuudesta.  

Moskovan Ahvenanmaa-sopimus vuodelta 1940 on voimassa viimeistä piirtoa myöten. Sitä tuskin voidaan purkaa. Mutta jos rauhanleiriläiset kauniisti pyytävät, Venäjä voisi ehkä antaa siitä nykytilannetta vastaavan tulkinnan.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Pikakommentti 17.6.2017: Muisto vasemmiston kultakaudelta

Ruotsalaisen kansanpuolueen presidenttiehdokkaan valitsijat muistivat, että Nils Torvalds kulki nuoruudessaan proletariaatin diktatuuria vaatineen vasemmistoliikkeen eturintamassa, kuten moni muukin nykyinen vaikuttaja. Se ei valintaa estänyt, enkä sano, että olisi pitänytkään estää.
Silti ei voi ihan unohtaakaan, miten Torvalds jäi vasemmistolaisuuden kultakauden historiaan. Hän totesi julkisesti, että kun proletariaatin diktatuuri voittaa Suomessa, mahdollisesti ”joudumme teloittamaan jonkun”, mutta ei tietenkään ilman asianmukaisia oikeudenkäyntejä.
Nyky-ympäristössä tuo on lähinnä myötähäpeää aiheuttava kummallisuus. Mutta kyllä se herättää myös historialle kiitollista ihmetystä siitä, kuinka kummallisten vaiheiden kautta Suomi on joutunut kulkemaan ja silti pysynyt itsenäisenä läntisenä demokratiana

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kolumni 15.6.2017: Mitä voittajat voittivat

Etelä-Suomen Sanomat 15.6.2017
Europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon viha toi voiton perussuomalaisten puoluekokouksessa ja tuhosi puolueen. Britanniassa mielipidemittausten kiihottama vallanhimo johti pääministeri Theresa Mayn vaaliseikkailuun, joka tuotti kaaoksen. Ranskassa presidentti Emmanuel Macron kumosi vanhan vallan pelkällä olemassaolollaan.
Euroopan eri puolilla koetut poliittiset yllätykset perustuivat kaikki samaan oireyhtymään, kansan syvien rivien pyhään vihaan siitä, että kaikki on mennyt pieleen, kun vaan tietäisi miten. Nämä syvästä epätietoisuudesta syntyneet mielipahan purkaukset johtivat äärireaktioihin, jotka ainakaan perinteisen viisauden mukaan eivät tarjoa ponnistuspohjaa mihinkään suuntaan.
Britanniassa ylikierroksille kiihtynyt vaalihuuma lamautti poliittisen järjestelmän. Nyt parlamentarismi alistuu johtamaan populismia, yrittää yhdistää tulen ja veden. Pääministerin silmitön vallanhimo johti tilanteeseen, jossa kenelläkään ei ole valtaa, ainakaan vähään aikaan.
Brexitin valmistelu kehittää oheisseurauksia, joilla ei ole mitään tekemistä niiden asioiden kanssa, joista kansa äänesti, Britannian ja Euroopan unionin välisten suhteiden kanssa. Kansanäänestyksen tulos tarkoitti niiden katkaisemista, mutta äänestystuloksen toteuttamisen odottelu alkaakin tuottaa asioita, joista ei ole päätetty parlamentissa eikä kansanäänestyksessä.
Ranskan tie kaaoksesta kohti tolkun aikaa on periaatteessa paalutettu, mutta korruption nitistäminen ei ole helppoa, sillä synnittömiä taitaa olla melko harvassa. Uudistukset voivat tukehtua lakkoiluun, joka on Ranskassa suosittu kansanhuvi.
Estoton kauna jakoi suomalaisen populismin kahteen leiriin. Kylmä uho vei Halla-ahon jäännöspuolueen eristyksiin ja soinilaiset loikkarit tyhjän päälle, vaikka jatkavatkin hallituspuolueena. Loikkarien sana painaa nyt hallituskuvioissa vähemmän kuin Timo Soinin johtaman aidon perussuomalaisryhmän mielipide.
Seuraavissa vaaleissa kunnian kukko ei laula loikkareille, vaikka he edelleen ovat sydänjuuriaan myöten maahanmuuttoa vastustavia populisteja. Halla-ahon voittoisan ryhmän osaksi tämän vaalikauden loppuaikana jää syrjästä huuteleminen, mutta seuraavissa vaaleissa vihapuheella on taas kysyntää.  
                                                  x                    x                    x
Näiden yllätysten voimakeskukset, Halla-aho, May ja Macron toimivat saman kaavan mukaan. He eristäytyivät yhteiskunnan reaalimaailmasta ja loivat oman totensa. Macron teki sen nostamalla optimismin lipun ja kaksi muuta keskittymällä vaalitaktiseen näpertelyyn. Heidän hetken ajaksi täyteen loistoon leimahtanut poliittinen tähteytensä perustui siihen oletukseen, että perinteiset instituutiot ovat haihtuneet pois ja asioiden hoitamistavan vanha normaali on nollautunut.
Halla-aho ja ehkä myös May ovat joutuneet poliittiseen syöksykierteeseen. Halla-aho päätyi pienemmän valtakunnan kuninkaaksi kuin luulikaan, mutta tuskaa lievittää marttyyrin sädekehä. Britannian konservatiivit tuskin vuodattavat ylenpalttista kiitosta pääministerinsä vaaliseikkailusta.
Macronilla on ehkä pieniä mahdollisuuksia luoda tyhjyyteen järjestystä, mutta sekään ei ole helppo harjoitus. Hänen radikaali uudistusohjelmansa on myrkkyä vanhoille puolueille, mutta se on toteutettavissa vain parlamentissa, jonka toimintakoneisto perustuu puoluerakenteeseen. 
Ranskan parlamenttivaalin toinen kierros voi pyyhkäistä lainsäädäntötyön konkarit lähes olemattomiin. Macron voi joutua tilanteeseen, jossa hänen uudistustensa toteutukseen tarvittava poliittisen koneen käyttömestarit ovat poissa ja työpajalle tulee pelkkiä oppipoikia.